Nyt parin vuoden ja muutaman peruuntuneen yksinvaellussuunnitelman jälkeen olin valmis koettamaan yksinvaeltamista taas tositarkoituksella.
Koska yötaivaan tapahtumat kiinnostavat minua, päätin ajoittaa ensimmäisen yksinvaellukseni perjantaille. Yöllä näkyisi Perseidien tähdenlentoparvi, jota voisin katsella metsästä ilman valosaastetta. Ajatus tuntui jännittävältä ja romanttiselta. Minä yksin kaukana kaikesta katselemassa miljardeja vuosia vanhaa salaperäistä linnunrataa, johon kätkeytyy niin paljon kaikkea. Tuntemattomia paikkoja, mustia aukkoja, mytologiaa ja salaisuuksia, jotka eivät tule ehkä koskaan paljastumaan.
Ensimmäinen yö yksin metsässä jännitti kamalasti. Olin varma, että peruisin reissun, kuten aina ennenkin olin tehnyt. Vielä pari tuntia ennen lähtöä olin vakaasti sitä mieltä, että en lähde. Yritin saada varmistusta lähtemättömyydelle kyselemällä mieheltäni johdattelevia kysymyksiä, joihin kuuluisi vastata, ettei kannata lähteä. Mitä jos siellä on käärmeitä? Mitä jos joku tulee yöllä leiriin? Mutta sain silti vastaukseksi, että kannattaisi lähteä. Siispä pakkasin tavarani illan tuntumassa ollenkaan sisäistämättä tulevaa yötä ja lähdin vaeltamaan kohti tulevaa leiripaikkaani.
Laskeva aurinko kultasi maisemat kauniiksi. Elokuu kukoisti ympärilläni. Kuljin läpi metsien ja peltojen, kunnes saavuin joen varteen, minne pystytin telttani. Loppuillan vietin retkikeittimen äärellä ruokaa keitellen. Kuuntelin koko ajan äänikirjaa, jotta minua ei pelottaisi. Olin kuitenkin syvällä metsässä ja maisema ympärilläni tummeni koko ajan enemmän ja enemmän, kunnes jouduin kaivamaan otsalampun esiin, jotta näkisin eteeni.
Tähdenlentoja odottaessani havahduin yhtäkkiä siihen, miten jokin suuri lähestyi minua ilman halki kovaa vauhtia. Sydämeni hypähti kurkkuun. Samassa tajusin sen olevan suuri pöllö, joka liiti täysin ääneti suoraan minua kohti. Huitaisin vaistomaisesti käsilläni ja pöllö kääntyi juuri ennen kuin se saavutti minut. Napsautin otsalampun päälle nähdäkseni pöllön paremmin. Sillä oli valkea pohjaväritys ja siivissä tummia kuvioita. Ääntä se ei pitänyt, joten en tunnistanut sitä. Pitikö pöllö minua uhkana? Pöllö jäi kiertelemään aukiolle hetkeksi kuin miettien mitä pitäisi tehdä, mutta sitten se katosi yöhön yhtä yllättäen kuin oli ilmestynytkin.
Katselin taivaalle vielä puolisen tuntia, kunnes paikoillaan seisomisen aiheuttaman palelun myötä päätin lähteä makuupussiin lämmittelemään ja nukkumaan. Olin ihan tyytyväinen bongaussaldoon, sillä olin onnistunut näkemään tunnin sisällä neljä tähdenlentoa. Kokemusta ikimuistoisti myös kaunis ja kirkas kuu sekä kohtaamani pöllö.
Yöstä todellakin tuli kylmä. Hytisin talvimakuupussissani ja katsoin säätiedotuksesta lämpötilan olevan nelisen astetta. Ei ihme, ettei ulkona ollut hyttysiä. Talvimakuupussi olisi tarvinnut nyt kaveriksi kesämakuupussia. Mutta en osannut lähtiessäni ennustaa säätiedotuksen muuttuvan, aivan kuten säätiedotuksen laatijatkaan eivät olleet osanneet ennustaa yön kylmenevän niin paljon. Kaivauduin syvälle makuupussin uumeniin, kuuntelin äänikirjaa ja mietin kuinka mönkisin vielä rinkan sisälle tai ottaisin ensiapupakkauksesta esiin avaruuspeitteen. Nukahdin kuitenkin huomaamattani, ennen kuin ehdin toteuttaa suunnitelmiani ja hetken päästä herätessäni huomasin, että makuupussi oli lämmennyt, eikä lisävarustusta tarvittaisi. Nukuin yön levottomasti pienissä pätkissä.
Aamulla heräsin siihen, kuinka jokin kanan kuuloinen lintu tepasteli telttani lähellä. Ehkäpä se oli teeri. Sen ääni oli ihmettelevä, kuin se olisi esittänyt ilmoille kysymyksiä. Ehkä se ei ollut ennen nähnyt telttaa. Tai ehkä se kyseli mistä olin ostanut niin hienon teltan. Tai sitten se oli vain närkästynyt siitä, että olin kehdannut tunkeutua sen valtakuntaan. Makoilin hetken ihanan lämpimässä makuupussissani. Päätin, etten ala tehdä aamupalaa. Halusin päästä pian kotiin huoltamaan varusteet ja itseni.
Valokuvasin vielä hetken, kunnes kokosin leirin rinkkaani ja lähdin väsyneenä, mutta iloisena kotimatkalle. Yö oli sujunut hyvin ja olin voittanut pelkoni yksinvaeltamisesta. Pelkäämäänkään en ollut ehtinyt, sillä äänikirjasta olin saanut jonkinlaista seuraa. Mutta totesin silti, että vaellusreissuilla seura olisi mukavampaa kuin yksinään kulkeminen. Kokemuksien jakamisen ilo oli tärkeää ja tietenkin juttuseura. Äänikirjat olivat toki mukavia, mutta ne eivät vastanneet, vaikka niille kuinka olisi yrittänyt jutella. Yksin ollessa oli toki joitain hyviä puolia, mutta ne eivät voittaneet hyvän matkaseuran kanssa tehtyjä vaelluksia.
Kuljin kaikessa rauhassa hiljaisessa aamumetsässä kotia kohti. Kokeilin eri reittiä vaihtelun vuoksi. Unelmoin suihkusta ja hyvästä aamupalasta. Ja päiväunista. Ja ehkä vähän myös uusista seikkailuista.
